Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

Joukot saapuvat Tornioon syksyllä 1944 SA-kuva	Robert Brantberg Kylmä-Kalle Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Kaarlo Aleksanteri Heiskasen elämäkerta 256 sivua ja kuvaliite Gummerus Kirjapaino Oy Revontuli 2000 ISBN 952-5170-14-4
	Ehrnroothin esipuhe Kylmä-Kallen pienoiselämäkerta

Luku 1

Kylmä-Kallen viides sota

Perämeren pohjukassa on melua ja vilskettä torstaina lokakuun viidentenä päivänä vuonna 1944. Tornion Röytän sataman ympäristössä taistellaan. Saksalaisten tykit jylisevät, Kemin lentokentältä ilmaan nousseet Stuka-syöksypommittajat ahdistelevat suomalaisten joukkoja.

Röytässä puhaltaa yhdeksän boforin myrsky. Edellisenä iltapäivänä saksalaiset lentokoneet ovat upottaneet satamalaitureiden viereen höyrylaiva Bore IX:n ja moottorilaiva Mainingin. Laitureita ei enää ole.

Taistelu Torniosta on kriittisessä vaiheessa. Kaupunkia evakuoidaan, siviilejä siirretään turvaan Tornionjoen vastakkaiselle rannalle, Haaparantaan. Suomen joukoilla ei ole tykistöä, puna-armeijaa vastaan taistelleet miehet potevat sotaväsymystä ja kärsivät motivaation puutteesta.

Rintamat rakoilevat ja komentajat joutuvat käännyttämään hiippareita takaisin linjaan. Suomalaiset joukot ovat menettämässä edellisenä sunnuntaina miehittämänsä kaupungin takaisin saksalaisille.

Röyttään saapuu aamulla kolme alusta Oulun Toppilasta. Höyrylaivoissa Fritz ja Norma on kipeästi kaivattua tykistöä. Canopus-laivalla on kaiken kokeneita sotajoukkoja. Laiva kiinnitetään osittain uponneen Bore IX:n kylkeen.

Vakavailmeinen mies astuu lankkusiltaa pitkin vielä savuavan Boren takakannelle. Tällä aluksella suomalaisten tykistön piti saapua jo edellisenä päivänä, mutta myöhästyi lähdöstä. Se oli onni onnettomuudessa, tykit olisivat menneet pohjaan aluksen mukana.

Miehellä on kiire, hänellä on tapaaminen Tornion maihinnousujoukkojen komentajan kanssa. Hänen joukkojaan tarvitaan heti.

Pommitetusta aluksesta selkä suorana maihin astuva mies on 49-vuotias kenraalimajuri Kaarlo Aleksanteri Heiskanen, Kiila-divisioonan maineikas komentaja. Ammattisotilas, joka tunnettiin siitä, että hän tinkimättä täytti saamansa käskyt.

Schmarden 1916, Muolaa 1918, Summa 1940, Itä-Karjala 1941, Tornio 1944. Aina venäläiset ja aina saksalaiset, tavalla tai toisella.

Jääkärikenraalin, Saksan ensimmäisen luokan Rautaristin ja Mannerheim-ristin ritarin viides, viimeinen sekä epäilemättä katkerin sota on alkanut. Tällä kertaa entistä aseveljeä vastaan.

Aseet olivat kesän raivokkaiden torjuntataisteluiden jälkeen syksyllä vaienneet Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja välirauha oli solmittu syyskuun 19. päivänä. Sopimuksen ennakkoehtojen mukaan Suomen piti karkottaa tai riisua aseista ja vangita ne saksalaiset joukot, jotka eivät syyskuun 15. päivään mennessä olleet poistuneet maasta.

Presidentti ja ylipäällikkö Gustaf Mannerheim oli syyskuun puolivälissä vaatinut päämajassa kenraali Aksel Airolta suomalaisten joukkojen marssittamista Kemiin ja Tornioon. Airo ja monet päämajan upseerit vastustivat, koska tämä olisi johtanut veriseen sotaan saksalaisia vastaan.

Mannerheim turvautui kenraali Hjalmar Siilasvuohon, joka tunsi Pohjois-Suomen ja ymmärsi saksalaista ajattelutapaa. Lisäksi Siilasvuolla oli tavallista huonommat suhteet saksalaisiin. Välit olivat kiristyneet jo aseveljeyden aikana. Ylipäällikkö kutsui Siilasvuon luokseen 22. päivänä syyskuuta.

– Suomen kohtalo on nyt kenraalin harteilla, marsalkka sanoi kenraalilleen.

Siilasvuo, joka oli toimen mies, siirsi esikuntansa Imatralta kotikaupunkiinsa Ouluun, ja ryhtyi valmistelemaan ennenkuulumatonta operaatiota. Komentopaikkansa hän perusti Seurahuoneen ainoaan sviittiin.

Puhelin oli soinut Siilasvuon perheen kotona Oulussa lauantaina, syyskuun 30. päivän iltana. Langan toisessa päässä oli hermostunut Mannerheim.

– Herra marsalkka voi olla aivan huoletta, rouva Salli Siilasvuo kuulee miehensä sanovan. – Huomenna on hyviä uutisia.

Jalmari Veriseksi sanottu kenraali oli juuri ottanut elämänsä riskin. Hän oli lähettänyt Oulun Toppilan satamasta kolme aseistamatonta kauppalaivaa, S/S Norman, S/S Fritzin ja S/S Hesperuksen, kohti Torniota. Saksalaisten selustaan matkaavissa laivoissa oli Siilasvuon maihinnousujoukkoja yhteensä 2 900 miestä.

Tornion operaatio oli erittäin salainen uhkayritys ja tämän vuoksi matkaa tehtiin ilman sotalaivaston tai ilmavoimien tukea. Hengenpelastusvälineistöä oli vain kuljetusalusten omalle miehistölle.

Joukkojen kuljetusta uhkasivat Kemin lentokentällä olevat saksalaiset syöksypommittajat. Yksi ainoa panssarintorjuntatykki Tornion satamassa olisi riittänyt maihinnousujoukkoja kuljettavien alusten upottamiseen.

Kenraali Siilasvuo oli aloittanut huikean yllätysoperaation saksalaisten selustaan. Tasavallan presidentti Gustaf Mannerheimin käskystä, liittoutuneiden valvontakomission painostuksesta ja päämajan tietämättä.

Maihinnousun piti alun perin kohdistua Kemiin, jonka teollisuussaaret eversti Antti Pennasen joukot jo olivat miehittäneet. Pennanen vastusti maihinnousua, koska Kemin läpi kulki voimakkaita saksalaisia joukkoja. Lisäksi tiheään asuttu kaupunki oli evakuoimatta.

Päämajan operaatiopäällikkö, eversti Valo Nihtilä oli edellisenä päivänä kieltänyt maihinnousun Kemiin. Siilasvuo oli vastannut Nihtilälle, ettei ota vastaan käskyjä muilta kuin marsalkalta. Kenraali lähetti kuitenkin myöhemmin päivällä päämajaan sähkeen, jonka mukaan maihinnousu Kemiin on peruttu myrskyn vuoksi.

Kenraali päätti hyökätä Tornioon. Aikeistaan Siilasvuo ilmoitti päämajaan niin myöhään, ettei yritystä enää voinut perua. Nihtilän kieltohan koski vain Kemiä.

Laivamatka Oulun Toppilasta Tornion Röyttään oli useimmille mukana olleille sotilaille heidän ensimmäisensä. Laivat irrotettiin laiturista kello kymmenen illalla. Sateisen ja tuulisen yön vuoksi Kemin lentokentällä olevat saksalaisten syöksypommittajat eivät päässeet suomalaisten kimppuun. Huono puoli oli se, että osa miehistä sairastui meritautiin. Laivat höyrysivät Röytän satamaan aamulla kello seitsemän.

Maihinnousu onnistui hyvin, Röytän satamassa ei sunnuntai-aamuna ollut saksalaisia joukkoja, puhumattakaan tykeistä. Normandian kaltaista veristä murhenäytelmää, tosin pienemmässä mittakaavassa, ei syntynyt ja suomalaiset saivat rauhassa purkaa laivansa. Itse asiassa majuri Thure Larjon johtamat suomalaiset joukot olivat edellisenä yönä vallanneet Tornion saksalaisilta ja satamassa suomalaisia joukkoja odotti puuskuttava juna.

Katkerat taistelut saksalaisia vastaan alkoivat myöhemmin aamupäivällä.

Tornion maihinnousua on sanottu jatkosodan strategisesti merkittävimmäksi liikkeeksi. Sotilaallisesti sillä ei ollut suurta merkitystä, mutta se oli ulkopoliittinen välttämättömyys.

Lokakuun alkupäivinä kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. divisioona oli saapunut Ouluun, jossa se alistettiin kenraali Siilasvuon kolmannelle armeijakunnalle. Itä-Karjalassa, Syvärillä ja Karjalan kannaksella kovia kokenutta Heiskasen divisioonaa sanottiin Iskeväksi kiilaksi. Joukot saivat käskyn nousta laivoihin Toppilan satamassa.

Osia Kiila-divisioonasta oli Tornion Röytässä jo keskiviikkona lokakuun neljäntenä päivänä. Miehet joutuivat todistamaan, miten yhdeksän saksalaista Stukaa, Junkers Ju 87 -syöksypommittajaa, möyhensi suomalaisia raastavasti ujeltaen.

Koneet upottivat satamaan 5 000 tonnin höyrylaiva Bore IX:n ja moottorilaiva Mainingin. 60 suomalaista kaatui tai haavoittui, kaatuneiden joukossa oli myös Bore IX:n laivaemäntä. Alusten mukana meni pari sataa hevosta sekä yli sata tonnia muonaa ja sotamateriaalia.

Höyrylaiva Canopus säästyi tuona päivänä saksalaisten pommituksilta. Aluksen mukana oli 18-vuotias vapaaehtoinen tykkimies Artturi Kuronen Viipurista, laivan kannella oli kaksi ilmatorjuntatykkiä.

– Kuljimme yleensä öiseen aikaan ja jos matka sattui valoisampaan aikaan, Kemissä olevat saksalaiset muistivat meitä tykistöllään, Kuronen sanoo. – Jouduimme Torniossa Stuka-hyökkäyksen kohteeksi, kun saavuimme satamaan. Kapteeni käänsi laivan Ruotsin vesille.

– Saavuimme satamaan juuri silloin, kun Bore IX oli pommitettu pohjaan. Kuolleita oli laivan kannella ja laiturilla, kaikkialla. Laivan ruumat olivat täynnä kuolleita ja silpoutuneita hevosten raatoja. Se oli kaamea näky.

Torstai-aamuna höyrylaiva Canopus haki seuraavan lastin Oulusta ja maihin astui Kiila-divisioonan tiukkailmeinen komentaja, kenraalimajuri Kaarlo Heiskanen, jota sanottiin Kylmä-Kalleksi jo jääkäriaikana Preussissa.

Kello puoli yhdeksän Heiskanen ilmoittautui 3. divisioonan komentajalle, kenraalimajuri Aaro Pajarille, rämäpäiselle hakkapeliitalle ja Mannerheim-ristin ritarille, puolikuurolle miehelle.

– Muodostatte välittömästi taisteluosasto Heiskasen, operaatiota Torniossa johtava Pajari käski. – Lyötte aamulla vihollisen voimat Muonion tien varrella.

Tarkempaa käskyä kenraali Pajarin ei tarvinnut antaa, vaikka sekä Heiskasella että Pajarilla oli vaikea, itsepäinen luonne. Molemmat kenraalit tiesivät, miten hyökkäysoperaatioita hoidetaan.

Pajari antoi kenraali Heiskaselle kaksi rykmenttiä, eversti Martti Ahon Jalkaväkirykmentti 50:n ja everstiluutnantti Kalervo Loimun Jalkaväkirykmentti 53:n. Näin alkoi Kylmä-Kallen Lapin sota, neljäs sota Suomen kamaralla.

Nuorukaisena Kylmä-Kalle oli sotinut pioneerina venäläisiä vastaan Saksan riveissä, maineikkaassa Preussin jääkäripataljoona 27:ssä. Se oli ennen vuoden 1918 sotaa, jota milloin sanotaan vapaussodaksi, milloin kansalais- tai veljessodaksi, joskus jopa kapinaksi.

Vuonna 1918 saksalaiset joukot olivat taistelleet suomalaisen valkoisen armeijan rinnalla punaisia vastaan. Nyt asetelma oli sodan ja suurvaltapolitiikan oikukkaan logiikan mukaan muuttunut toiseksi.

Vuoden 1944 syksyllä Kylmä-Kalle oli tiukkana saksalaisten suhteen, olihan vanha aseveli venäläisten vaatimuksesta muuttunut viholliseksi.

– Meille ei kuulu politikointi, Heiskasella oli tapana sanoa.

Hän oli ammattimies, sotilas, ja tämä oli sotaa.

Tornion taistelujen aikana saarretut saksalaiset joukot lähettivät valkoisen lipun turvin neuvotteluryhmän suomalaisten puolelle. He ilmoittivat eversti Aholle haluavansa kahden vuorokauden aselepoa.

– Mitä vastataan? Aho kysyi Heiskaselta.

– Ei tuntiakaan, Kylmä-Kalle sanoi.

– Saksalaiset kuitenkin kaivautuisivat entistä syvemmälle. Se olisi meikäläisille hengen menoa.

Kenraali tiesi, mistä puhui. Saksalaiset olivat nopeita kaivautumaan, venäläiset samoin. Suurvalta-armeijan kuri on sellainen. Suomalainen korpisoturi sen sijaan hankkiutui eroon kenttälapiostaan mahdollisimman pian.

Perjantain vastaisena yönä lokakuun kuudentena päivänä eversti Aho sai käskyn koukata saksalaisten sivustaan Muonion tien varressa Tornion pohjoispuolella. Suomalaisten tiedustelu oli huomannut, että saksalaisten sivustavarmistuksessa oli aukko. Seurasi klassinen motti, saarrostus, jonka länsireunaksi tuli valtakunnan raja.

Ahon rykmentti tunkeutui vaikeakulkuisessa suo- ja metsämaastossa saksalaisten rintamien välistä vihollisen selustaan. Noin 3 000 saksalaista jäi Kylmä-Kallen mottiin Tornionjoen rannalla eivätkä he ankarista yrityksistään huolimatta päässeet murtautumaan ulos.

Miestappiot molemmilla puolilla olivat suuret. Lauantai-iltaan mennessä Ahon rykmentti oli menettänyt kaatuneina ja haavoittuneina noin 200 miestä, ensimmäinen pataljoona menetti vuorokauden sisällä kaksi komentajaansa. Saarroksissa olevien saksalaisten joukkojen kokonaistappiot olivat noin 300 miestä.

Haavoittuneiden sotilaiden tilanne oli tavanomaista surkeampi. Suomalaiset piti kantaa soiden ja metsien kautta turvaan. Samaa pitkää ja hankalaa reittiä pitkin, jota suomalaiset käyttivät patruunoiden ja muonan kuljettamiseen. Saksalaiset eivät Tornionjoen rannasta tietenkään päässeet yhtään mihinkään.

Sunnuntai lokakuun kahdeksas oli Tornion taistelujen ratkaisupäivä. Heiskanen määräsi molemmat rykmenttinsä hyökkäämään saarrostettua vihollista vastaan kolmelta suunnalta aamulla kello puoli viisi. Saksalaiset aloittivat kello kymmenen kuolemaa halveksivan rajun läpimurtoyrityksen, jolloin miehiä saksalaisesta konekiväärihiihtoprikaati Finnlandista pääsi satimesta. Osa prikaatista oli jo yön pimeydessä päässyt livahtamaan motista jokitörmän suojassa.

Saksalaisten läpimurtoyritykset jatkuivat iltapäivään asti, mutta ne lyötiin verisesti takaisin. Kello puoli kaksi iltapäivällä saksalainen kapteeni tuli Punaisen Ristin lipun suojassa suomalaisten puolelle neuvottelemaan.

– Pyydämme, että saisimme viedä haavoittuneet omalle puolellemme, kapteeni esitti.

– Vaadimme ehdotonta antautumista, kapteenille vastattiin.

– Siinä tapauksessa tulemme taistelemaan viimeiseen patruunaan asti.

Mutta aina niin kurinalaisten saksalaisjoukkojen moraali oli pohjalukemissa. Neuvottelujen vielä kestäessä suomalaiset näkivät, miten valkoisia lippuja alkoi nousta siellä täällä ympäri mottia. Tunnin kuluttua kaikki saksalaiset olivat antautuneet.

Saksalaisia kaatuneita oli eri tietojen mukaan noin kaksisataa ja vangiksi jäi 337 sotilasta, joista 108 haavoittunutta. Vankien kohtalo oli synkkä, sillä välirauhansopimus määräsi, että heidät oli luovutettava venäläisille.

Myös osasto Heiskaselle taistelun hinta oli kova, yli sataviisikymmentä kaatunutta ja yli kuusisataa haavoittunutta sotilasta. Luvut ovat epämääräiset, koska tarkkoja tietoja ei ole saatavissa, etenkään Jalkaväkirykmentti 53:n osalta.

Laukaistusta motista saatiin myös sotasaalista. Saksalaisilta jäi Tornionjoen rantaan kahdeksan panssarintorjunta- ja neljä ilmatorjuntatykkiä, seitsemän kranaatinheitintä, 25 konekivääriä, kymmeniä konepistooleja ja satoja kiväärejä. Lisäksi motissa oli noin 40 ajoneuvoa ja 26 tuiki tarpeellista hevosta.

Kenraali Heiskasen suureksi harmiksi kaikki täytyi kuitenkin rauhanehtojen mukaan luovuttaa venäläisille. Valvontakomission paikalla olevat kirjurit pitivät tästä tarkkaa huolta. Tosin he pyynnöstä myöhemmin lainasivat ajoneuvoja niitä kipeästi tarvitseville suomalaisille.

Tornion ankarien taistelujen jälkeen Heiskasen divisioonalla oli vielä edessä eteneminen jokilaaksoa pitkin kohti Muoniota. Divisioonaan liittyi perässä tullut everstiluutnantti Viljo Laakson, Puujalka-Laakson, komentama Jalkaväkirykmentti 8, Tuntemattoman sotilaan rykmentti. Kylmä-Kalle määräsi rykmentin kärkeen ja se kunnostautui Kolarin ja Muonion valtauksissa.

Heiskasen divisioonan viimeinen taistelu oli Muonion valtaaminen saksalaisilta. Operaatio onnistui, vaikka saksalaiset ehtivätkin tyhjentää ja polttaa kirkonkylän ennen suomalaisten saartoa.

Lauantaina 29. päivänä lokakuuta Jalkaväkirykmentti 50:n jermut katselivat viisisataa metriä korkean Olostunturin rinteiltä Muoniota. Poltettuun kirkonkylään Heiskanen marssi seuraavana päivänä. Iskevä kiila oli jälleen edennyt pitkän matkan taistellen, tällä kertaa kolmesataa kilometriä. Kenraalimajuri Kaarlo Heiskanen oli täyttänyt viisikymmentä vuotta kaksi päivää aikaisemmin.

Osia Heiskasen Kiila-divisioonasta jatkoi vielä saksalaisten perään Käsivarren Lapin Lätäsenolle saakka. Perjantaina 17. päivänä marraskuuta Heiskanen luovutti rintamavastuun ryhmä Puroman komentajalle, eversti Albert ”Reikärauta” Puromalle, legendaariselle jänkäjääkärille.

Vanhemmat ikäluokat kotiutettiin välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti. Talvisodan käyneet miehet olivat sotineet viisi vuotta.

Kaarlo Heiskasen vuoden 1916 kesäkuussa ja Kiila-divisioonan vuoden 1941 heinäkuussa alkaneet taistelut oli taisteltu.

Teksti: Robert Brantberg 2000

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta